Päivä mököpuussa

Tänään meni aikalailla koko päivä penkin alle.

Jo aamusta huomasin heränneeni väärällä jalalla, kaikki harmitti ja ärsytti. Harmistus vaan kasvoi iltaa kohden, kuopukselle oli hyvin Äiti-riippuvainen päivä, esikoinen ei meinannut mennä päiväunille, äitiä itseäänkin väsytti. Ja juuri kun sain unen päästä kiinni, heräsikin jo kuopus.

Yritin rauhoittua, selitin itselleni että esikoisen nukkumaanmeno oli hankalaa koska takana oli kiva aamupäivä, kun päikyssä oli tärkeän ihmisen päivä, kuopuksen roikkuminen pitäisi ottaa vain kohteliaisuutena jnejne, mutta ei vain auttanut.
Itseasiassa harmi ja ahdistus vain kasvoi, siinä jo vähän itkettikin kun tajusin että mies on koko viikonlopun töissä ja vielä autolla ja me olemme lasten kanssa ihan keskenämme kotona ja vielä todennäköisesti sataakin viikonlopun.
En ollut käynyt suihkussakaan vielä, koska en vain saanut itsestäni irti sen verran että olisin raahautunut lasten kanssa suihkuun.
Olin henkisesti _todella_ väsynyt.

Kun mieheni saapui kotiin, alkoi elämä pikkuhiljaa kirkastua. Sen sijaan, että olisin leikkinyt urheaa, myönsinkin itselleni että nyt voin antaa vastuun miehelle. Jätin lapset miehen hoteisiin ja menin rauhassa suihkuun. Kuopus meinasi tulla oven taakse itkustelemaan, mutta mies onneksi luki tilannetta ja laittoi kylpyhuoneeseen johtavan makuuhuoneen oven kiinni.
Kun olin käynyt suihkussa, oli jo hieman valoisampi olo.
Ruuan jälkeen mies vei esikoisen sählykerhoon.
Sählykerhon aikana päätin napata hoitokoiran hihnaan ja musiikkia korville, ja lähteä ihan kaksin koiran kanssa lenkille. Ai että se virkisti mieltä kun sai vaan laittaa jalkaa toisen eteen ja kuunnella hyvää musiikkia!

Mököpuusta viimeisetkin oksat katkoi hyvä ilta: kun lapset olivat menneet nukkumaan, laitoimme miehen kanssa kynttilät palamaan, herkkuja esille ja Vain elämää-sarjan ruutuun.
Nyt on mieli niin levollinen että voi hyvillä mielin painaa pään tyynyyn.

Mutta tästä päivästä opin taas sen, että on opittava ottamaan itselleen myös sitä omaa aikaa. Välillä siihen riittää lyhyt suihku, välillä se vaatii enemmän.
Olkaa armollisia itsellenne, jättäkää tiskit tiskaamatta ja katsokaa telkkarista hömppää sen sijaan, laittakaa lapset katsomaan Pikku Kakkosta ja lukekaa sillä välin päivän lehti suklaapalan kera, ottakaa päiväunet silloin kun lapsetkin nukkuvat. Muistakaa huolehtia itsestänne, koska hyvinvoiva vanhempi tekee hyvinvoivat lapset ❤️
Hyvää viikonloppua kaikille ❤️

Sylissä. Lähellä.

Tällä viikolla vietetään kansainvälistä kantamisen viikkoa. Se sai minut pohtimaan, mitä kantaminen merkitsee meidän perheessämme.

Esikoista kannettiin hyvin vähän. Ihan pienenä vauvana kannoimme häntä trikoisella kantoliinalla, mutta sen jälkeen kun hän kasvoi siitä ohi, jäi kantaminen pariin kertaan. Silloin käytössä oli ystävältä lainattu Manduca-kantoreppu.

Kuopusta on kannettu yhden vuorokauden iästä alkaen. Ensimmäiset kantokerrat suoritti mieheni, minä en sektion jäljiltä kyennyt heti ajattelemaan kantamista.
Kuitenkin hyvin pian kotiutumisen jälkeen minäkin aloin kantaa, ensin pieniä hetkiä, sitten jo hieman pidempiä.
Kuopus on alusta alkaen viihtynyt kantoliinassa ja kantorepussa todella hyvin, pienenä hän nukahti siihen yleensä nopeasti, nykyään maisemien katselu vie usein voiton nukkumisesta.

Kantovälineinä meillä on ollut esikoisen vauva-ajalta jäänyt trikooliina, puuvillainen rengasliina, Manduca-kantoreppu ja tuoreimpana Tula-kantoreppu. Tulaa lukuunottamatta kaikki muut on myyty pois. Jaamme varmasti mieheni kanssa yhdessä saman ajatuksen, että kaikista kokeilemistamme Tula on kiistatta meille paras.
Manducassa minulla kipeytyi nopeasti selkä, Tulassa ei samaa ongelmaa ole.

Käytämme Tulaa hyvin monenlaisissa paikoissa ja tilanteissa. Toisinaan kotona, kun kuopuksen yllättää läheisyydenkaipuu ja ehkä hieman väsy, mutta meidän aikuisten pitäisi saada kotitöitä tehtyä, tulee napattua kuopus Tulaan ja jatkettua kotitöitä.
Käytämme Tulaa metsäillessä, toisinaan ihan kävelyillä ja myös kaupoilla Tula on kova sana.

Kun olimme kesälomareissulla Tanskassa ja Legolandissa, emme käyttäneet mukana olleita rattaita oikeastaan mihinkään muuhun, kuin tavaroiden kuljetukseen! Tyttö kulki reissun ajan tyytyväisenä kantorepussa maisemia katsellen ja välillä nukkuen.

Sen verran minusta on tullut tarkka kantamisen suhteen, että joka ikinen kerta, kun näen kaupungilla, kaupoilla, missä vaan, että vastaan tulee vauva epäergonomisessa rintarepussa ja varsinkin vielä kasvot menosuuntaan keikkuen, minua hetken aikaa puristaa sydämestä ja tekisi mieli käydä kysymässä, tietävätkö he, että on olemassa myös ergonomisia kantovälineitä.
Mutta taas sitten samalla ajattelen, että hienoa kun kantavat, joten en halua puuttua.

Olen saanut kuulla kantamisesta vain ja ainoastaan positiivista ja hyvää palautetta. Esimerkiksi viimeksi ruokakaupassa kun kuopus sai turhautumis-kiukkukohtauksen ja nappasin hänet Tulaan jossa hän vieläkin jatkoi rähinää, tuli vastaan vanhempi nainen joka sanoi kuopukselle: "Mitä sinä hupsu siellä rähiset, sinähän olet maailman parhaassa paikassa siellä äidin kyydissä!" ja muuten samantien tyttö rauhoittui reppuun ❤️

Ja mikäs siellä on ollessa, turvassa ja lähellä ❤️

Hyvää kantamisen viikkoa kaikille! Nauttikaa upeista syyskeleistä, olkaa rohkeita ja reippaita, napakkaa pienet rakkaat kantovälineiden kyytiin ja suunnatkaa luontoon ihastelemaan upeaa ruskaa vielä kun sitä on 😊❤️