Kun kaikki ei mene niinkuin toivoisi..

Elämä on välillä täynnä raskaita päätöksiä. Yksi elämäni vaikeimmista päätöksistä tuli elokuussa eteeni.
Olen koiraihminen henkeen ja vereen. Olen päättänyt, että minulla tulee aina olemaan vähintään yksi koira kotona. Vuosien varrella koiria on ollut enimmillään kolmekin kerralla omassa taloudessani.
Äidilläni oli basenjeja kaksi kun asuin vielä kotona. Enna ja Ricky. Ne olivat maailman kultaisimpia koiria.
Pitkään haaveilin omasta basenjista. Basenji on monipuolinen harrastuskoira, ja itse paloin halusta päästä kokeilemaan vinttikoirien juoksulajeja oman koiran kanssa.

Harras toiveeni toteutui, kun keväällä 2015 meille muutti Mona-basenji. Monan kanssa käytiin pienestä pitäen vinttikoiraradalla ratajuoksutreeneissä ja se onkin oikein etevä siinä hommassa, metsästysvietti on Monalla ollut alusta asti kova.
Ratatreeneistä innostuneena ilmoitin Monan ensimmäisiin maastojuoksukisoihinsa kun se oli hieman vajaa 1,5v. Maastojuoksut olivat ekoista kisoista asti meidän juttumme. Olin kuitenkin jo pitkällä raskaana odottaessani kuopusta, joten Monan kunto olisi voinut olla vielä parempi. Viimeiset maastojuoksukisat kisasimme ison mahani kanssa lyllertäessä heinäkuun lopussa 2016. Tämän jälkeen Mona starttasi vielä Hailuodossa lokakuussa 2016 ilman minua.

Kun kuopuksemme syntyi, aikani koiraharrastukseen jäi aivan minimaaliseksi. Syksystä 2016 olemme painineet esikoisen uhman kanssa sekä kaiken muun arkikiireen keskellä. Aikani koirille jäi vähemmäksi ja vähemmäksi, eikä päivisin tunnu olevan hirveästi niitä hetkiä jolloin voisi istahtaa sohvalle vaikka puoleksi tunniksi rapsuttelemaan koiria.

Keväällä 2017 havahduin siihen, että Mona oli laihtunut todella paljon. Vaihdoimme rasvaisempaan ruokaan, lisäsimme ruuan määrää, teimme vaikka ja mitä muutoksia. Silti Mona oli kuin teflonsilakka, mikään ei meinannut tarttua.
Mona alkoi myös askartelemaan kotona. Se saattoi nakertaa minun läsnäollessani tyynen viileänä vieressä tuolia kunnes huomautin että asia ei ole ok. Monasta tuli myös levoton, se ei osannut rauhoittua kunnolla kotona. Se ei myöskään enään varonut kuopusta, ja jokusia kertoja sisällä riehuessaan se näykki lapsia ohimennen.

Kuitenkin kesälomareissumme ja sen jälkeinen elämä vasta havahdutti minut tähän kaikkeen. Mona oli anopillani hoidossa tuon 8 vuorokautta. Sinä aikana se oli lihonut ihan silminnähden! Mikään sen ruokavaliossa tai liikunnassa ei kuitenkaan ollut muuttunut. Ainoa muuttunut tekijä oli, että anopilla oli ollut aikaa paijata sitä päivästä toiseen sohvannurkassa mihin Mona oli käpertynyt anopin viereen.
Anoppi myös kertoi, että kahden ensimmäisen päivän jälkeen Mona oli lopettanut riehumisen ja askartelun, ja oli vain löhöillyt sohvalla ja hakeutunut viereen.

Ei mennyt montaa viikkoa kotiinpaluun jälkeen kun Mona alkoi taas laihtua ja vanhat käytösmallit palautuivat. Silloin istutin mieheni pöydän ääreen ja mietin epätoivoisena että tässäkö tämä oli, pitääkö minun todella nyt soittaa kasvattajalle? Mieheni summasi kaiken sen sekasorron joka päässäni liikkui, sanomalla, että valitettavasti emme taida ainakaan enään olla oikea perhe aktiiviselle ja huomiota rakastavalle Monalle. Ja näinhän se valitettavasti oli.

Olen aina ollut koirasta luopumista vastaan. Olen aina ajatellut, että kun koira otetaan, se hoidetaan hautaan asti. Tämäkin lisäsi omalta osaltaan sitä tuskaa jota tunnen yhä. Tunnen olevani epäonnistunut. Olen pettänyt itseni, perheeni, Monan ja Monan kasvattajan.

Kasvattajan kanssa tehdyn puhelun päätteeksi päätimme että Monalle aletaan etsiä uutta kotia. Tilanne ei ole varmasti helpoimmasta päästä, koska Mona on aktiivinen aikuinen koira.

Kuitenkin tätä tekstiä kirjoittaessani tilanne on se, että Monalle on löytynyt todella lupaavan kuuloinen kotiehdokas. Mona lähtee uuteen kotiin koeajalle jo tulevana lauantaina. Sydämeni on samalla raskas, mutta myös hieman keveä: enään ei tarvitse murehtia ja taistella Monan kanssa joka asiasta.
Toivon todella sydämeni pohjasta että Monalla menee uudessa kodissa kaikki hyvin ja hän saa sieltä sen, mitä me emme hänelle pystyneet tarjoamaan.

Esikoinen oli tottakai myös kovin murheissaan kun kuuli että Mona lähtee uuteen kotiin. Mutta toivomme kaikki, että joskus mahdollisesti pääsisimme Monaa uuteen kotiin katsomaan. Reissureppua pakataan pian, ja halataan ja rutistetaan Mona puhki. Silmätkään eivät varmasti säily kuivana. Mutta todella toivon että tämä on meille kaikille paras ratkaisu. Joskus suurinta rakkautta on se, että päästää irti. Hyviä uusia seikkailuita Mona ❤️ Ja anteeksi että petin sinut..